Lobrede

22.12.2021 // Kouluvalmennus // kirjoittanut omistaja

Saavuin Grand Prix kouluratsastusvalmennukseen harhaisella ajatuksella, että tänään vatsalihakseni selviäisivät tästä treenistä kunnialla. Ratsunani oli kuitenkin Hemmo eli ratsu, joka alkuverryttelyssä saa sinut miettimään, oletko vahingossa ilmoittautunut työhevosten vetokokeeseen. Alkuun Hemmo tuntui juuri siltä kuin odotinkin: hieman jalalle hidas, edestä raskas ja sellainen, että jokaiseen pidätteeseen sai liittää kirjallisen perustelun, miksi ratsastajaa pitäisi kuunnella. Mutta tiesin kokemuksesta, että tämä oli vain välivaihe, ori olisi lämmettyään ihan kiva kouluratsu. Hemmo ei ole lainkaan laiska, vaan se vain haluaa ensin keskustella asioista. Ja kun keskustelu on käyty, se tekee kaiken mitä pyydetään. Joskus vähän liiankin innokkaasti.

Kun ori vertyi kunnolla, urani ratsastaja vaikeutui kuitenkin merkittävästi. Yhtäkkiä allani ei ollutkaan raskas kylmäverinen vaan lähinnä ydinvoimalla toimiva ohjus. Harjoittelimme passagea ja piaffea, ja siinä kohtaa muistin jälleen, miksi Grand Prix-ratsastajat näyttävät siltä kuin heillä olisi keskivartalossa titaania. Hemmon askellajit ovat valtavat. Siis aidosti valtavat. Harjoitusravissa istuminen tuntui siltä kuin yrittäisi tehdä vatsalihasliikkeitä trampoliinilla maanjäristyksen aikana. “Kokoa enemmän!” valmentaja huusi kentän laidalta. Enkö juuri sitä yrittänyt? ajattelin samalla, kun yritin pitää omaa rankaani suunnilleen yhtenä kappaleena. Hemmo kyllä teki parhaansa, ori todella haluaa tehdä oikein, mutta ison liikkeen pakkaaminen pienempään tilaan vaatii molemmilta melkoista neuvottelua. Välillä tuntui, että kokoaminen onnistui. Välillä taas siltä, että olimme kaksi kohteliasta ammattilaista, joista kumpikaan ei täysin ymmärtänyt projektin suuntaa. Lopulta yhteinen kulkusuunta löytyi ja sekä passage, että piaffe alkoi sujumaan. Passagessa rytmi säilyi kun rumpanilla ja piaffekin taplasi paikallaan varsin mallikkaasti.

Laukassa pääsimme tutkimaan maailmaa vaihtosarjoissa. Ensimmäiset vaihdot menivät upeasti kaikilta osin. Sitten yhdessä kohdassa kommunikointini ilmeisesti muuttui muotoon heikoksi. Hemmo reagoi apuihinu nostamalla peräpäätään juuri sen verran, että viesti tuli varmasti ymmärretyksi: “Nyt ei pysty ei kykene, josset kerro mitä pitää tehdä.” Ei pukkia, ei draamaa, vain erittäin kohtelias, mutta selkeä reklamaatio. Korjasin apuni, pyysin uudelleen ja Hemmo suoritti tehtävän moiteettomasti.

Loppuverryttelyssä ori ravasi tyytyväisenä, edelleen täysin keskittyneenä ja valmiina jatkamaan vielä kaksi tuntia, jos pyytäisin. Taputin Hemmon kaulaa ja mietin, että siinä missä jotkut hevoset testaavat ratsastajan hermoja, Hemmo testaa lähinnä keskivartalon rakenteellista kestävyyttä. Tämän päivän lihaskuntotestistä selvisin kuitenkin voittajana.

10.05.2022 // Miltein chilli maastoratsastus // kirjoittanut omistaja

Kesäinen maastoretki Hemmon kanssa kuulosti paperilla varsin erinomaiselta idealta. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, sää oli mitä mainioin ja ajattelin naiivisti, että kouluratsu ansaitsisi välillä rennon päivän luonnossa. Hemmo puolestaan vaikutti tulkitsevan tilanteen niin, että kyseessä oli epävirallinen kilpailu, jossa jokainen mäennyppylä piti suorittaa ennätysvauhdissa. Alkuun ori tuntui tutun raskaalta edestä ja hieman jalalle hitaalta, joten ajattelin tyytyväisenä, että tämähän on mukavan rauhallinen maasto. Viisi minuuttia myöhemmin Hemmo oli vertynyt ja allani oli käytännössä musta ohjus, jolla oli erittäin hyvä työmotivaatio ja aivan liikaa energiaa kyseiseen ratsastusretkeen.

Ensimmäinen ravipätkä muistutti siitä, että Hemmon suuret askellajit eivät katoa maastoon vain maisemanvaihdoksen vuoksi. Kevyt ravi oli teoriassa vaihtoehto, mutta käytännössä vietin suurimman osan ajasta yrittäen olla joutumatta satulasta seuraavaan postinumeroalueeseen. Hemmo ravasi tyytyväisenä eteenpäin kuin palkintojenjaossa konsanaan, korvat hörössä ja selvästi erittäin innostuneena. Sitten vastaan tuli täysin vaaraton maastoelementti: pieni lätäkkö. Ei iso lätäkkö, vaan sellainen 20x20cm pikkumonttu. Ori pysähtyi, tuijotti sitä epäluuloisesti ja vaikutti arvioivan, oliko kyseessä ansa tai asuiko lätäkössä krokotiili. Kannustin Hemmoa eteenpäin, mutta se ei reagoinut pohjeapuun lainkaan. Pyysin uudelleen, mutta tällä kertaa vähän napakammin. Hemmo nosti peräpäätään juuri sen verran, että viesti “Nyt ei pysty ei kykene.” tuli perille. Selkeytin pyyntläni, annoin enemmän tukea ja ori marssi lätäkön yli kuin olisi itse juuri keksinyt koko idean. Mitään pelättävää asiassa ei nyt sitten ollutkaan.

Retken huipennus tuli pitkällä laukkapätkällä, täydellinen laukkabaana. Ajattelin ottaa hallitun, rennon laukan. Hemmo ajatteli ilmeisesti kansainvälistä kür-finaalia. Ori lähti matkaan sellaisella innolla, että ehdin sekunnin ajan miettiä, että olisiko pitänyt laittaa kankisuitset kuitenkin kolmipalan sijaan. Laukka oli kouluradalle soveltuvaa isoa, voimakasta ja täydellisen matkaavoittavaa. Käytännössä yritin samalla säilyttää ryhtini, hengitykseni ja itseni ratsun selässä. Hemmolla oli selkeästi hauskaa, mutta kuskin olotilaa ei päässyt kuvaamaan ”rento” adjektiivilla. Kun lopulta hidastimme takaisin käyntiin, minä puhisin kuin olisin juuri juossut maratonin ja ori käveli tyytyväisenä eteenpäin kuin olisi vasta aloittamassa päivän liikutusta. Taputin orin kaulaa, kun se marssi kesäillassa korvat hörössä täysin tyytyväisenä kohti tallia.